Rikon lasipullon.

   Heitän siitä syntyneet sirpaleet

         maahan, jalkoihini.

Katson vieressäni olevaa ruusua,

       sen kirkkaanpunaiset kukat

                  ovat liian kauniita.

Kaunis…

   Sellainenhan minä en ole.

          En sinun lähtösi

      jälkeen,

              en niiden tyhjien lupausten jälkeen.

Enkelipatsas pöydälläni muistuttaa

      minua lapsesta,

             jonka hymyn talletin sydämeeni.

      Sen patsaan katse sanoo,

              etten saisi unohtaa.

Miten monta kertaa minun

         pitää lähteä,

              kun tulen kuitenkin aina takaisin?

Ja miten paljon minä

    tunnen, vaikka pelkään

           itseäni?

   Pelkään sinua.

          Voisinpa heittää

sinun kasvoillesi nämä sirpaleet,

      etsiä käsiini veitsen,

jolla leikata sinulta

        pois miehisyytesi,

              pois ylpeytesi ja ylimielisyytesi.

Mutta samalla ottaisin sen

     veitsen käteeni

          ja repisin ranteeni verille,

               repisin jalkani verille kävelemällä

lasinsiruilla.