Välähdys.

Me kaksi kulkemassa sateessa luokseni,

sinä kysyt numeroani

saatettuasi minut rapun eteen.

Välähdys.

Saan sinulta eräänä sunnuntai-iltana

suklaata,

jonka syön pikkuhiljaa.

Välähdys.

Sinä laulamassa karaokessa kanssani,

laulat rakkauslaulua,

joka saa minut itkemään.

Kätesi pyyhkii pois kyyneleeni

ja äänesi kysyy,

mikä minulla on.

Välähdys.

Nukumme vierekkäin,

ihot vastakkain,

hengitän tuoksuasi syvään ja annan

sinun kietoa kätesi

ympärilleni.

Välähdys.

Seison pihallasi ja etsin sinua,

katson parvekkeellesi ja toivon näkeväni sinut.

Välähdys.

Ne sanat,jotka jäivät sanomatta,

ne asiat,jotka jäivät tekemättä,

ne valheet,se ikävä,

joka kalvaa sisintäni aina,kun olen yksin.

Välähdys.

Istun yksin kotonani ja kuuntelen musiikkia

muistellen,miltä näytit,

muistan hymysi ja kauniit silmäsi.

Muistan,vaikka minun vain pitäisi unohtaa,

saada aiheuttamasi haavat

umpeen,

jatkaa eteenpäin.

Muistan,koska olin hölmö ja rakastuin,

vaikka tiesin,

ettei siitä tulisi mitään.

Ne muistot tulevat välähdyksinä joskus.

 

 

Runotorstain haaste 134.

 

Kiipeän taas pyöräni

   satulaan.

     Ajan sinne,missä viljapellot

loistavat vielä vihreinä,

   huojuvat viileässä tuulessa.

            Leave the body,leave the mind.

Every promise,every place behind.

   Pyöräillessä minun ei tarvitse

           miettiä menneitä,

   keskityn vain siihen,

      mikä on tärkeää nyt.

             Siihen,että olen yksin,

että minulla on vapaus.

     Vapaus mennä,

           käpertyä tuoksuvan viljan

ja heinien sekaan makaamaan.

              Katsoa taivasta,

miten kaukana se on ja

        kuinka lähellä samaan aikaan.

  Kävellä paljain jaloin heinikossa,

            tietää,

että minulla on edessäni

    tie auki taivasta myöten.

 

Rikon lasipullon.

   Heitän siitä syntyneet sirpaleet

         maahan, jalkoihini.

Katson vieressäni olevaa ruusua,

       sen kirkkaanpunaiset kukat

                  ovat liian kauniita.

Kaunis…

   Sellainenhan minä en ole.

          En sinun lähtösi

      jälkeen,

              en niiden tyhjien lupausten jälkeen.

Enkelipatsas pöydälläni muistuttaa

      minua lapsesta,

             jonka hymyn talletin sydämeeni.

      Sen patsaan katse sanoo,

              etten saisi unohtaa.

Miten monta kertaa minun

         pitää lähteä,

              kun tulen kuitenkin aina takaisin?

Ja miten paljon minä

    tunnen, vaikka pelkään

           itseäni?

   Pelkään sinua.

          Voisinpa heittää

sinun kasvoillesi nämä sirpaleet,

      etsiä käsiini veitsen,

jolla leikata sinulta

        pois miehisyytesi,

              pois ylpeytesi ja ylimielisyytesi.

Mutta samalla ottaisin sen

     veitsen käteeni

          ja repisin ranteeni verille,

               repisin jalkani verille kävelemällä

lasinsiruilla.

Tämä on itsetekemäni biisi,jonka kertoja on miespuolinen prostituoitu....

 

Eihän se tunnu missään,

yksi viilto, toinenkin.

Ja pian kädessäni lukee

nimesi kirjaimin verisin.

 

Siitä on vuosi aikaa,

mut se palaa mun mieleeni,

kuinka sain vielä kerran

sua pitää sylissäni.

 

Sen piti olla ilta tavallinen,

en tiennyt sen olevan viimeinen.

Yksi ainoo isku vaan

riitti sinut tappamaan.

Ja nyt, kun oot poissa,

tiedän, ettei kukaan tule sanomaan:

Noel, Noel, oot poika kaunein päällä maan.

 

Kaulakorun mulle annoit,

medaljongin hopeisen.

Silloin mielessäni vannoin,

pois sitä koskaan ottais en.

 

Muistan vielä, kuinka öisin

sun huoneeseen kuljettiin.

Kaikessa hiljaisuudessa

vaatteet toisiltamme riisuttiin.

 

Sinä iltana ei tarvittu sanoja ollenkaan,

vain yksi katse riitti mulle kaiken kertomaan.

Yhdessä kun suudeltiin,

läheisyydestä nautittiin.

Ja nyt kun oot poissa,

tiedän, ettei kukaan tule sanomaan:

Noel, Noel, oot poika kaunein päällä maan.

 

Niin kuin ne veritahrat,

muistot sinusta häviää.

Mut en voi enää tuntee

kuin epätoivoo ja ikävää.

 

Jos kotiin täältä palaan,

saan niskaan äidin syytökset.

Silloin ei auta mikään,

ei edes katkerat kyyneleet.

 

Niin monta yötä valvoin, itkin uneen itseni,

kun muistan sun kasvot, kärsivän ilmeesi.

Jos tuska joskus helpottaa,

voin kai viimein nukahtaa.

Mut nyt kun oot poissa,

tiedän, ettei kukaan tule sanomaan:

Noel, Noel, oot poika kaunein päällä maan.

 

 

Haluaisin itselleni

           suuret, hopeiset siivet.

              Niiden avulla voisin lentää

       kauas.

Voisin lentää jonnekin sinne,

     missä minun ei tarvitsisi olla yksin.

             Hopeisten siipieni avulla lentäisin

jonnekin, missä minua ymmärrettäisiin.

            Lentäisin niin kauas,

että minun ei tarvitsisi kestää

                 kaikkea tuskaa, joka riipii sisintäni,

   murskaa sen pieniksi palasiksi.

           Hopeisten siipieni avulla pystyisin

löytämään myös sen, jolla on suuret, valkoiset siivet

              ja joka jäisi viereeni.